23.8.2020

Centurions


Castaway on a space hulk, a gigamassive astrostructure tormented by unimaginable terrors and unnameable heresy, a battalion of crusading Space Marines is reduced only to the hardest of the hard. Their fallen brethen forgotten in the rotting clutches of the hulk, one slaughtered by the creatures of the dark, the other losing his already fractured, hardwired mind. One by one they fall.

9 743 pairs of skeletal supporting colums, 1 321 exhausted engine rooms, 678 hangars and innumerable piles of rusty aircrafts, 12 863 decaying mess halls and tens of thousands of empty crew barracks behind them. An eternity in front of them.

A corridor after a corridor. They scrape the dust and rot from the walls. Their feet moving on their own. THE HULK IS. They feel it breathe and move. Its ugly, corrupted life force flows through the corridors and halls. They smell it, feel it. It osmoses their minds and slowly numbs them. Hardly any more than walking machines they are, flesh and metal melt together, when a mindless slaughterer, a flame of heresy ignites deep within them.



Tein nämä figuurit Iron Sleetin The Primogenitor-projektin ”haastetta” varten. Tarkoituksena oli tehdä Space Hulk -teemaan sopivia figuureja, joissa korostuisi erityisesti hahmon ja ympäristön suhde. Päätin itse korostaa hahmojen ikuisuuksien aikaista kasvamista kiinni elävään, massiiviseen alukseen, lihan ja koneen yhdistymistä sekä mielen osmoosia. Koska kyseessä on grimdark, asiat tulee tehdä överisti. Ei ole kohtuullista, eikä hienovaraista ”grimdarkia”, vaan otteen tulee jopa asteen tai kaksi ironinen.

Centurionit on koottu pääosin suoraan laatikosta. Muutin kuitenkin toisen figuurin käden asentoa jähmeämpään, ahtaiden käytävien rajaamaan asentoon, lisäsin muutaman ylimääräisen osan, tein runsaahkosti kulumia eri puolille ja lisäsin päälle tekstuurimassaa ja hiekkaa. Maalaus eteni suurin piirtein seuraavasti:

  1. Pohjamaali: Vallejo Surface Primer Dunkelgrau + vähän Vallejo Surface Primer Grey
  2. Perusväri kaikkialle: 3 osaa Vallejo Game Color Terracotta + 1 osa musta + 1 osa Vallejo Model Color Red
  3. Kevyehkö kuivaharjaus: VGC Terracotta + vähän VMC Chocolate brown
  4. Yksityiskohdat todella nopeasti: 
    1. Metalli: VGC Boltgun -> Vallejo Wash Black
    2. Kulta: kirkas kultamaali -> Army Painter Flesh Tone
    3. Iho: VGC Elf Flesh -> AP Flesh Tone -> AP Red Tone -> VGC Elf Flesh -> VGC Pale Flesh -> valkoinen -> harmaa glaze
    4. Luu: VGC Bonewhite -> laimea Citadel sepia wash
    5. Linssit
  5. Vallejon pigmenttijauheet sekoitettuna melko runsaaseen vesimäärään, levitetään pensselillä, annetaan kerrosten kuivua ennen seuraavaa vaihetta:
    1. Oranssia kaikkialle
    2. Keltaista kaikkialle niin, että se sekoittuu oranssiin
    3. Märällä korvapuikolla puhdistetaan erityisesti isot pinnat
    4. Tumman ruskeaa sinne tänne
    5. Oranssin lisäämistä
    6. Mustaa piippuihin ym.
    7. Korvapuikolla siistimistä ja pigmenttien sekoittamista





11.5.2019

Blóðǫrn-myytistä


IMG_1178


Figuuri on Footsore Miniaturesin. Skulptaus on vähäeleinen ja yksinkertainen, melkein liian mitäänsanomaton, mutta varsinkin maalattua figuuria tarkasteltaessa näin vakavaan ja karmeaan kohtaukseen ei liioiteltua toimintaa kaipaakaan. Lopputulos on toistaiseksi välttävä.

Historialliset miniatyyrit ja sotapelit ovat ongelmallisia historian esittämisen kannalta. Historiassa aukkoja on paljon, ja luonnollisesti niiden täyttämistä ohjaa vaihtelevissa määrin valistunut perehtyneisyys ja taiteellinen vapaus. Mielikuvitusta ja arvailua seuraa joskus myös vanhentuneen tutkimustiedon käyttö. Historian esittämisen vastuusta on keskusteltu hyvin paljon esim. elokuviin liittyen: missä realismin ja taiteen raja kulkee? Mikä on taiteentekijän vastuu mielikuvien luonnissa? Tämä figuurikin sai miettimään, millaista viikinkikuvaa se edustaa ja mitä viikinkiajan puolia se korostaa, sillä se historiallinen ilmiö, johon kyseinen figuuri perustuu, on juuriltaan erittäin hatara, kuten seuraavasta tekstistä voi huomata. Esittelen siinä lyhyehkösti ns. "verikotkan" synnyn ja kehityksen. Lukukokemusta vaikeuttakseni olen käyttänyt nimistä niiden muinaisnorjalaisia muotoja.


Hovirunojen ornitologiasta


Viikinkuva on muuttunut tiuhaan vuosisatojen mittaisen historiansa aikana. Viikinkiin on liitetty vaihdellen sekä positiivisia että negatiivisia piirteitä. Se on voitu nähdä yksipuolisena tai moniulotteisena ilmiönä. Näkökulmaan ovat vaikuttaneet esimerkiksi viikinkiaikaiset kirjalliset lähteet, joiden näkökulma sekä asiasisältö ovat erittäin rajattuja ja avoimia tulkinnoille, sekä kulloisetkin poliittiset, kulttuurilliset ja tieteelliset tarpeet ja tavoitteet. Soturi-kauppias-merirosvo-tutkimusmatkailijaviikinkiin on ajan kuluessa liimautunut monenlaisia stereotypioita ja suoranaisia väärinkäsityksiä.

Yksi mielenkiintoisimmista viikinki-ilmiön osasista on niin sanottu "verikotka" (muinaisnorj. blóðǫrn, engl. blood-eagle). Kyse on väitetysti rituaalisesta teloitustavasta, jossa mahallaan olevan uhrin selkään niin sanotusti "kaiverretaan kotka" eli tämän kylkiluut irrotetaan selkärangasta ja keuhkot vedetään näin syntyneiden aukkojen läpi ulos "siiviksi". Tavallinen tietosanakirjakuvaus menee jotakuinkin näin, mutta joskus mainitaan vielä haavoihin kaadettu suola tai muita karmeita yksityiskohtia.


IMG_1204


Rituaalia pidettiin pitkään kirjaimellisesti totena. Roberta Frankin artikkeli Viking Atrocity and Scaldic Verse: the Rite of the Blood-Eagle vuodelta 1984 tunnetusti kyseenalaisti aikaisemman käsityksen rituaalista, jolla selitettiin viikinkiterrorin tehokkuutta muun muassa kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneessä James Campbellin toimittamassa The Anglo-Saxons -teoksessa. Samoin Alfred P. Smyth korosti rituaalin totuuspohjaa vuonna 1977 ilmestyneessä Scandinavian kings in the British Isles, 850-880 -teoksessaan. Frank valitteleekin artikkelissaan sitä, miten edes ns. pro-viking tutkijat eivät kyseenalaistaneet oletettua teloitusmenetelmää.

Frankin mukaan myytin juuret ovat Sighvatr Þórðarsonin skaldirunossa, Knútsdrápa, johon myöhemmät kuvaukset ja modernit perustelutkin lopulta palaavat. 1000-luvun alkupuolella elänyt Sighvatr oli islantilainen runoilija, skaldi. Tultuaan sijaiskasvattajan huomassa melkein täyteen ikään asti hän matkasi Islannista nykyisen Trondheimin alueelle Norjaan, jossa hänen isänsä oli kuningas Ólafr Haraldssonin, Suomessakin tunnettu Pyhä Olavi, hovirunoilija. Sighvatr jatkoi isänsä jäljissä kuninkaan runoilijana ja runoili myös ainakin kuningas Knútr inn ríkin (Suuri) hovissa.

Hovirunoilijan tarkoituksena oli isäntänsä – oli kyseessä sitten kuningas, päällikkö tai muu mahtimies – saavutusten ylistäminen muistista lausutuilla runoilla, jotka esitettiin ylistyksen kohteelle – tai tämän jälkeläisille – ja kohteen lähipiirille, hoville. Tällaisen runouden (dróttkvætt) kulta-aika sijoittuu 900-luvun lopulle ja 1000-luvulle, jolloin runoilijat olivat hyvin usein juuri islantilaisia ja ylistyksen kohteet pääosin norjalaisia. Islantilaiset runoilivat samaan tyyliin myös muualla Skandinaviassa ja Englannissakin saakka.

Runojensa perusteella myös Sighvatr matkasi Ruotsiin, Englantiin ja Manner-Eurooppaan, mutta hän ei todennäköisesti koskaan palannut takaisin Islantiin. Sighvatrin säilynyt runotuotanto on harvinaisen laaja ja moninainen. Se sisältää esim. harvinaisen dróttkvætt-runon naiselle, Ólafr Haraldssonin leskelle Ástríðrille. Myöhemmin Sighvatria onkin kutsuttu erityisen arvostetuksi, niin sanotuksi "pääskaldiksi", hǫfuðskáld. Sighvatr kuoli Selja-saarella läntisessä Norjassa, ja hänet haudattiin lopulta Trondheimiin. 

Sighvatrin Knútsdrápa, "runo Knútrista", on säilynyt erillisten saagatekstien osana, kaikkiaan 11 säkeistönä. Hän laati sen kuningas Knútrin hovissa 1020-luvun lopulla tai Knútrin kuoleman eli vuoden 1035 jälkeen. Tanskalainen Knútr olikin melkoinen kohde ylistysrunolle, sillä hän oli niin sanotun angloskandinaavisen valtakunnan hallitsija. Valtakuntaan kuuluivat Englanti ja Tanska sekä lopulta myös Norja ja Ruotsin eteläosia. Kuninkaan kuolemaa laaja valtakunta ei kuitenkaan kestänyt. Sighvatrilla olikin, mistä valita: säilyneissä säkeistöissä kerrotaan Englannin valtauksesta vuonna 1016, Ruotsin Skånessa käytyä Helge-joen taistelua edeltäneistä tapahtumista vuonna 1026 ja Knútrin pyhiinvaelluksesta Roomaan vuonna 1027.


Cnut lands
Anglotanskalainen valtakunta, Wikipedia Commons, CC-BY-SA.

Ensimmäinen säilyneistä säkeistöistä on oleellinen tämän tekstin aiheelle. Siinä ei kuitenkaan käsitellä Knútria vaan 860-lukua, jolloin viikinkisotajoukot taistelivat Englannin anglosaksisissa kuningaskunnissa. Ívarr-viikinki tappaa Northumbrian anglosaksisen kuninkaan Ællan legendan mukaan kostoksi siitä, että kuningas tapatti Ívarrin isän Ragnarr loðbrókin heittämällä tämän käärmeitä täynnä olevaan kuoppaan. Säkeistö kuuluu muinaisnorjaksi näin – sillä ääneen lausuttavaksi tai laulettavaksi runo on alunperin tarkoitettu:

Ok Ellu bak, 
at, lét, hinns sat, 
Ívarr, ara, 
Jórvík, skorit.

Säkeistö on vihjaileva ja vaikeaselkoinen, mikä oli skaldirunoudessa tavoiteltavaa. Antaakseni sisällöstä jonkinlaisen käsityksen – kieliopillisen oikeellisuuden kustannuksella – säkeistö menee jotenkin näin:

Ja Ællan selkää [tai selkään],
[prep.], antoi, joka asui,
Ívarr, kotkan,
Jórvík[issa], kaivertaa.

Eli: Ja Ívarr, joka asui Jórvíkissa, antoi kotkan kaivertaa Ællan selkää(n). Säkeistö on moderneissa editioissa ymmärretty tavallisesti niin, että selkään kaiverrettiin kotka. Frankin mukaan on kuitenkin unohdettu mahdollisuus, että kotka raateli Ællaa. Tällaisia kohtauksia on muissa skaldirunoissa. Datiivia, joksi ara (kotka) voidaan akkusatiivin lisäksi tulkita, voidaan niissä käyttää instrumentaalisena ilman prepositiota ja ilmaisemaan ulkopuolista toimijaa. Sighvatrin runon muiden säkeistöjen perusteella kyse voi olla menneen ajan partisiipista.

Se, että Ívarr antoi kotkan raadella Ællan selkää, viittaa Frankin mukaansa siihen, että kuningas tapettiin ja jätettiin raadonsyöjien armoille. Näinhän jokainen "kokenut skaldirunouden lukija" asian käsittää, onhan vastaavia kotka- ja eläin-viittauksia myös muissa runoissa. Bjarni Einarsson vastasi Frankin artikkeliin joitakin vuosia myöhemmin. ”Kokeneena lukijana” hän puolusti perinteistä tulkintaa, jonka mukaan säkeistö viittaa viikinkiaikaiseen rituaaliin. Hänen mukaansa skera-verbi viittaa runokielessä terällä leikkaamiseen, eikä oikea kotka ryhtyisi raatelemaan uhrinsa selkää. Sighvatrin kuvaaman rituaalin uhriksi oikea Ælla ei kuitenkaan välttämättä joutunut, vaan rituaalista on voinut tulla osa Ælla kuolemaan liittyvää tarinatraditiota siihen mennessä, kun Sighvatr laati runon. Vastauksessaan Einarssonille Frank muistuttaa, että skera-verbin käytölle eläinten yhteydessä on kuitenkin vastineita muussa kirjallisuudessa, mutta "ornitologisen puolen” hän sivuuttaa tällä erää.

Kaksikko palasi keskustelemaan kotkan ja lintujen käyttäytymisestä muutama vuosi myöhemmin. Einarsson muistuttaa, että kotkat ja muut linnut iskisivät ruumiin pehmeisiin kohtiin, mikä on hänen mukaansa riittävä tieto pohjustamaan Sighvatrin säkeistön tulkintaa. Sighvatr oli varmasti tarkastellut oikean kotkan käyttäytymistä myös itse. Toisaalta Frankin skera-verbin perusteluilta pohjan vei se, että verbiä käytettiin tyylikeinona lähteissä, joihin Frank oli viitannut. Tässä Einarsson kompastuu omaan argumenttiinsa. Frank vastaakin, että oikean eläimen käyttäytymisen heijasteleminen runoon on lähtökohtaisesti väärin, sillä eihän tyylitelty ja metaforinen runokieli tähän edes pyri.

Mielestäni uskottavimmalta tämän vastauskierteen perusteella tuntuukin se, että Sighvatr pyrki kotka-viittauksensa avulla luomaan vain mielikuvan tavalla tai toisella kuolleesta kuninkaasta. Raadonsyöjät ovat skaldirunoudessa ja myös laajemmin keskiaikaisessa kielenkäytössä yleinen motiivi. Ne liittyvät usein taisteluihin: raadonsyöjän esiintyminen voi viitata kamppailun odotukseen tai ilmaista sen lopputulosta. Suurimmat sankarit niin sanotusti ruokkivat raadonsyöjiä taistelukentälle tapetuilla vihollisilla.


IMG_1221


Siipien havinasta myöhemmin


Sighvatrin säkeistö on siis varhaisin oletettu viittaus blóðǫrn-rituaaliin, eikä sen tulkitseminen ole missään nimessä itsestäänselvää. Reilu vuosisata runon laadinnan jälkeen traditio rituaalista oli kuitenkin olemassa. Ensimmäiset kuvaukset siitä ovat 1100-luvun lopulta, mutta Frankin mukaan kyseinen islantilainen saagamateriaali käyttää hyväkseen Sighvatr-skaldin ja em. säkeistön auktoriteettia. Viikinkiaikaisia skaldeja pidettiin historiallisen tiedon välittäjinä, historioitsijoina jo 1100-luvulla. Siirtyminen suullisesta traditiosta kirjoitettuun muotoon johti kuitenkin väistämättä väärinymmärryksiin, kun sisältö ja merkitykset muuttuivat vuosikymmenien ja -satojen aikana. Frankin mukaan näin on todennäköisesti tapahtunut juuri Sighvatrin säkeistön kohdalla, kun pakanallisesta menneisyydestä on vielä kaiken lisäksi pyritty löytämään kutkuttavia yksityiskohtia.

Jos Sighvatr on tarkoituksellisen vaikeaselkoinen, myöhemmissä lähteissä rituaali on kuvattu varmalla otteella. Niissä rituaali yhdistetään erityisesti kahteen historialliseen hahmoon, luonnollisesti Sighvatrin mainitsemaan Northumbrian  kuningas Ællaan sekä Norjan kuninkaan Haraldr hárfagrin (Kaunotukka) poikaan Hálfdan hálegguriin (Pitkäjalka). Molemmat historialliset uhrit ovat taistelun hävinnyttä yläluokkaa. Lisäksi molemmat tapetaan hyvitykseksi uhraajan isän tappamisesta.

Þáttr af Ragnars Sonum -tarina lainaa Sighvatrin säkeistöä mutta tarkentaa, miten kotkan kaiverruksessa Ællan kylkiluut irrotetaan selkärangasta miekalla ja keuhkot vedetään ulos. Ragnars sagassa kuvaillaan samaa tapahtumaa näin: ”Nyt se mies, joka on puunveistossa taitavin, merkatkoon kotkan hänen selkäänsä niin tarkasti, että kotka punertuu hänen verestään”. Tanskalainen Saxo Grammaticus lisää tekstissään Gesta Danorum rituaaliin vielä suolan: ”[He] käskivät kaivertaa kotkan kuvan hänen selkäänsä, innolla murskata armottomimman vihollisensa merkitsemällä hänet linnuista julmimmalla. Tyytymättöminä vain haavan tekemiseen he suolasivat turmellun lihan”.

Rituaali esiintyy lyhykäisesti Heimskringlaan sisältyvässä saagassa Haralds saga ins hárfagra. Teloitusepisodissa osapuolina ovat Hálfdan háleggur ja tämän isän ystävän jaarli Rǫgnvaldrin poika Einarr, joka oli Orkneyn jaarli. Saagan tarinassa Hálfdan tappaa Rǫgnvaldrin ja lähtee Einarrin perään. Einarr pakenee sotureidensa kanssa mutta joutuu lopulta kohtaamaan takaa-ajajansa Orkneysaarilla. Hálfdan häviää tätä seuranneen taistelun, ja pakenevat soturit tapetaan, mutta Hálfdan itse jää kiinni elävänä – ainakin hetkeksi, sillä Einarr kostaa isänsä kuoleman iskemällä miekkansa Hálfdanin selkään, katkaisemalla tämän kylkiluut ja vetämällä keuhkot selän kautta kehon ulkopuolelle. Koston seurauksen Einarr ja Hálfdanin isä tekevät rauhan. Orkeneyinga saga lisää, että ko. rituaalissa Einarr uhrattiin Óðinnille vastineeksi saadusta voitosta.

Historiallisten hahmojen lisäksi rituaali esiintyy myös muutamassa myyttisemmässä tarinassa. Nornagests þáttr kertoo Nornagestr -nimisestä miehestä, joka elää satoja vuosia ja kokee monet tunnetut myyttiset tapahtumat. Löhikäärmeentappaja Sigurðrin mukana Nornagestr näkee, miten taistelussa hävinneen vihollisen selkään tehdään “verikotka”. Sama kohtaus mainitaan Reginsmál-eddarunossa. Orms þáttr Stórólfssonar -tarinassa samalla menetelmällä tapetaan Brusi-jättiläinen.

Jo 1600-luvulla tanskalainen oppinut Stephanius noteerasi rituaalin erilaiset versiot Saxo Grammaticus -kommentaarissaan. 1800-luvun alkuun mennessä käsitys rituaalista oli kehittynyt todelliseksi painajaiskuvaksi varsinkin englantilaisissa historiateoksissa, joissa rituaalin raakuutta pyrittiin korostamaan. "Verikotka" mainitaan vanhemmissa ruotsalaisissa sanakirjoissa: Svenskt konversationslexikon (1845) ja Nordisk familjebok (1878) antavat rituaalista neutraalihkot kuvaukset "pakanallisten" esi-isien ja aikojen teloitustapana. Tidens Lexikon (1926) lisää jo lyhyen kyseenalaistavan huomautuksen: " 'Att rista B[lodörn]' skulle enligt isländska sagor bestått i att bryta ut fiendens revben genom hans rygg, men för brukets existens finns inget bevis." Frankin artikkelin ilmestymisaikaan totena pidetty rituaali yritettiin brittitutkimuksessa ulottaa myös muihin historiallisiin lähteisiin ja hahmoihin, kuten East Anglian anglosaksikuningas Edmund ”Marttyyriin”. Gotlannin kuvakiviä on tulkittu samalla otteella. Stora Hammarin yhdessä kuvakivessä on esitetty hahmo mahallaan ja toinen hahmo tämän vieressä ase, nähtävästi keihäs, kädessään.


Stora Hammar, Wikipedia Commons, CC-BY-SA.


Kun hataran mutta potentin rituaalin olemassaolo on onnistuttu perustelemaan itselle, voidaan ilmiö helposti nähdä agendan vaatiessa kaikessa, eräänlaisena yleisavaimena. "Verikotkasta" tunnutaan vieläkin käydyn jonkin verran keskustelua, mutta pääosin, jollei kaikilta osin, tutkijakunta suhtautuu siihen perustellun kriittisesti. Myytti liittyy vahvasti keskusteluun viikinkien väkivaltaisuudesta ja raakuudesta suhteessa muihin samaan aikaan eläneisin ihmisiin. Selvää on, että verinen rituaali herättää mielenkiintoa myös akateemisen tutkimuksen ulkopuolella. Populaarikulttuurin esityksille se on herkullinen myytti, jota pidetään elossa varmasti vielä pitkään. History-televisiokanavan historialliselta tarkkuudeltaan ala-arvoinen Viikingit-sarja tunnelmoi rituaalilla neljännellä tuotantokaudellaan. Erityisen verinen ja kammottava rituaali ohjaa voimakkaasti mielikuvia, ja ehkä menneisyyden petomaiselle barbaarille on populääriä tilausta.


Lähteitä:


Campbell, James (ed.): The Anglo-Saxons, 1991 (ilm. alunperin 1982).

Einarsson, Bjarni: De Normannorum Atrociate, or on the Execution of Royalty by the Aquiline Method,  Saga-Book of the Viking Society, Vol. XXII, 1986-1989.

Einarsson, Bjarni: The Blood-Eagle Once More: Two Notes.  A. Blóðörn – An Observation on the Ornithological Aspects,  Saga-Book of the Viking Society, Vol. XXII, 1990-1993.

Frank, Roberta: Viking Atrocity and Skaldic Verse: The Rite of the Blood-Eagle, The English Historical Review, Vol. 99, No. 391, 1984.

Frank, Roberta: The Blood- Eagle Again, Saga-Book of the Viking Society, Vol. XXII, 1986-1989.

Frank, Roberta: The Blood-Eagle Once More: Two Notes.  B. Ornithology and the Interpretation of Skaldic Verse, Saga-Book of the Viking Society, Vol. XXII, 1990-1993.

Jesch, Judith: Poetry in the Viking Age. The Viking World, Edited by Stefan Brink in collaboration with Neil Price, 2008.

Nordisk familjebok, 1878. http://runeberg.org/nfab/0361.html 

Smyth, Alfred P.: Sandinavian Kings in the British Isles 850-880, 1977. 


Alkuperäislähteitä:



The Tale of Ragnar’s Sons, Translated by Peter Tunstall, 2005. http://www.germanicmythology.com/FORNALDARSAGAS/ThattrRagnarsSonar.html

The Saga of Ragnar Lodbrok and his sons, Translated by Chris Van Dyke, 2003. http://www.germanicmythology.com/FORNALDARSAGAS/RagnarsSagaLodbrokar.html

Sturluson, Snorri: Heimskringla. Volume I. The Beginnings to Óláfr Tryggvason, Translated by Alison Finlay and Anthony Faulkes, 2011. http://www.vsnrweb-publications.org.uk/Heimskringla%20I.pdf

The Orkneyingers saga, Translated by Sir G. W. Dasent, D.C.L., Icelandic Sagas, Vol. III, 1894. http://www.sacred-texts.com/neu/ice/is3/

The Story of Norna-Gest, Translated by Nora Kershaw, 1921. http://www.germanicmythology.com/FORNALDARSAGAS/NornaGestrSagaKershaw.html

The Poetic Edda, by Henry Adams Bellows, 1936. http://www.sacred-texts.com/neu/poe/poe23.htm