Grubenhaus ja muuta miniatyyrimaastoa

Figuureja ei aina tunnu saavan valmiiksi sitten millään, mutta pienissä maastonpaloissa on enemmän varaa kokeilla ja ennen kaikkea möhliä - huonosti muotoiltu kohta tai useampi päällekkäinen maalikerros eivät pistä silmään samoin kuin tarkasti skulptatussa figuurissa. Päätinkin ennen viime joulua rakentaa jotakin yksinkertaista ja nopeahkoa maastoa viikinkiminiatyyrejä ajatellen.

Lopulta sainkin valmiiksi pienen mökin, lyhyen risuaidan, kiviröykkiön, pari suurempaa kiveä sekä laivalatomuksen, joka jäi puuttumaan alla olevasta kuvasta.

Mökin esikuvana toimi varhaiskeskiaikainen rakennustyyppi, niin sanottu Grubenhaus tai sunken featured building (SFB). Käytännössä rakennus koostuu kuopasta, jonka päällä on katto. Tällaisia mökkejä on voitu käyttää varastoina, työtiloina tai asumiseen. Rakennustyyppi tunnetaan ainakin anglosaksiselta ajalta Englannista ja viikinkiaikaisesta Skandinaviasta, mutta rakennustapa on käsittääkseni melko yleinen koko Euroopassa - ja perusideansa puolesta myös koko maailmassa.

Mallina käytin SFB:n rekonstruktiota, joka sijaitsee Bede's World -museossa Jarrowssa Koillis-Englannissa. Onnekseni otin aikoinaan runsaasti kuvia kyseisestä rakennuksesta. Se oli osa pientä anglosaksista farmia, johon kuului pari muutakin rakennusta ja kotieläimiä. Itse museo näyttää uudistuneen vastikään myös nimensä puolesta.

Tein rakennuksen etu- ja takaseinän puisista varrastikuista, jotka liimasin pahville. Yllättävän kovia tikkuja oli pirullista katkoa sopivaan mittaan vasta liimaamisen jälkeen, sillä pehmeä pahvi ei käsittelyä kestänyt. Mökin mitat menivätkin vähän pieleen, mikä ei onneksi lopputuloksessa oikein näy. Rumasti pihdeillä katkaistujen tikkujen päät päädyinkin peittämään katonrajan viistoilla tikuilla. Ovessa on sekä balsaa että tulitikkuja. Kattoon laitoin suosiolla muovilevyä, jonka päälle liimasin olkikatoksi karhunkieltä. Tai oikeastaan leikkasin sellaisen karhunkielimäisen karkean osan pienestä astianpesusienestä, vaikka näkyvien liitoskohtien välttämiseksi olisi kannattanut leikata sopiva palanen isosta karhunkielilapusta.

Liimasin mökin muovilevylle, hiekoitin alustan, maalasin ja käytin mm. pigmenttijauhetta seinien alaosiin ja oveen. Karhunkielen maalaaminen on aika hankalaa. Sitä kannattaa uittaa laimennetussa pohjamaalissa useampaan otteeseen, ettei alkuperäinen vihreä väri paista rumasti maalauksen alta. Varrastikuissa ei valitettavasti ollut kummoisesti luonnollista tekstuuria, joka olisi tehnyt lopputuloksesta paremman. Lisäsin oven viereen tynnyrin ja polttopuita - ehkä sisällä on tulisija.

Lyhyellä aidanpätkällä oli tarkoitus testata, miltä rautalanka näyttää maalattuna, sillä internetin rautalanka-aidat eivät ihan vakuuttaneet. Lopputulos on kuitenkin riittävän hyvä, joten ehkä teen näitä lisää. Aita on tyyliltään geneerinen - samankaltaisia oli kyllä yllä mainitussa museossa.

Valmistaminen on yksinkertaista: rautalankaa vain kierretään seiväsrivistön puolelta toiselle, ristiin. Seipäät kannattaa liimata esimerkiksi puupalikkaan porattuihin reikiin, jotta ne pysyvät paikallaan, sillä rautalangan vääntäminen on aika väkivaltaista puuhaa. Poraaminen ei itseltäni onnistunut tähän hätään, joten liimasin seipäät pystyyn pahviin, mikä tuotti taas ylimääräistä tuskaa. Vääntämisen jälkeen ja aikana lankaa kannattaa liimailla seipäisiin vaikka pikaliimalla. Lopulta aidan voi leikata tai sahata irti ja liimata paremmalle alustalle.

Isommat kivet ja röykkiön tein yksinkertaisesti sopivan kokoisia oikeita kiviä liimailemalla ja maalaamalla. Röykkiön pohjalle liimasin muovilevyä korokkeeksi. Olisi pitänyt käyttää jotakin massaa, joka olisi ehkä helpottanut kivien raoista pilkottavien kolojen maalaamisessa - spray niihin yltää, mutta ei pensseli.

Kivikasan voi nähdä esittävän vaikka meiltäkin löytyviä esihistoriallisia röykkiöhautoja. Tätä liimaillessa mielessäni oli myös Tanskasta Lejren viikinkiaikaisesta keskuspaikasta löytynyt kiviröykkiö, jossa poltettuja kiviä oli jopa 35 metrin matkalla. Samanlaisia kekoja on toki muuallakin Skandinaviassa. Näitä "keittokiviä" on ehdotettu käytetyn veden lämmittämiseen oluenpanoa varten - mitä isompi kasa, sitä merkittävämpi kestipaikka.

Kivikehä esittää niin sanottuja laivalatomuksia, joita on mahdollisesti ollut Suomessakin. Skandinaviassa ne saattoivat olla hautoja tai jonkinlaisia kulttipaikkoja. Suurimmat ovat jopa satojen metrien pituisia, mutta sellaisen tekeminen 28 millisille miniatyyreille olisi melkoinen urakka.